Ari Savikko, kuvitus Jukka Suomi
Hardyn tarina alkoi vuonna 1872 pienestä asekorjaamosta Alnwickin kaupungissa Pohjois-Englannissa. William Hardy oli nuori käsityöläinen, joka korjasi aseita ja työskenteli metalliesineiden parissa. Yrityksestä olisi voinut tulla yksi monista paikallisista pajoista, ellei aikansa tunnetuimpiin brittiläisiin teollisuusmiehiin kuulunut lordi William Armstrong olisi kehottanut Williamia ottamaan veljensä John James Hardyn mukaan liiketoimintaan.
Veljekset mainostivat itseään asesepiksi, hienotaontasepiksi ja veitsentekijöiksi. Heidän myymänsä aseet valmistettiin kuitenkin pääosin Birminghamissa, joten Hardyn varsinainen vahvuus ei vielä ollut omassa tuotannossa. Ratkaiseva askel otettiin vuonna 1874, kun Alnwick Mercury -lehdessä ilmestyi ilmoitus, jossa yritys tarjosi ”ensiluokkaisia kalastusvälineitä joki- ja merikalastukseen”. Kalastusvälineet olivat aluksi vain yksi osa liikkeen valikoimaa, mutta vähitellen niistä tuli koko yrityksen tulevaisuus.
Hardyn Bondgate Without kadulla sijainnut tehdas Alnwickissä 1800-luvun lopulla ja myöhempi kuva ilmeisesti vavan kahvan muotoilusta tehtaalla
Veljesten työnjako osoittautui toimivaksi. William huolehti taloudesta, kirjanpidosta ja hallinnosta, kun taas John James, jota kutsuttiin tavallisesti J. J:ksi, johti käytännön toimintaa ja henkilöstöä. William piti yrityksen talouden vakaana, mutta J. J. oli se, jonka mielessä syntyi jatkuvasti uusia tuotteita ja teknisiä ratkaisuja. Hän ei luopunut kehittelystä edes eläkkeellä. Yksi erikoisimmista hankkeista oli Hardyn kalastajille suunniteltu piippu. J. J:n sisar Emma joutui yrityksen oman historiikin mukaan viettämään iltansa erilaisten koemallien savussa, kun veli testasi keksintöään kotona.
Hardyn mainos George M. Kelsonin The Salmon Fly kirjasta vuodelta 1895. Oikealla Hardyn operatiiivista toimintaa johtanut John James Hardy
Kalastustietoa yritykseen tuli myös suvun ulkopuolelta. William avioitui vuonna 1882 Barbara Mary Leightonin kanssa. Barbaran isä Robert Leighton oli paikallisen kartanon riistanvartija ja kokenut kalastaja. Hänen kokoamansa perholuettelo päätyi Hardyn kuvastoihin ja säilyi niissä vuosien ajan. Yhteys kertoo jotakin olennaista yrityksen tavasta toimia: välineitä ei kehitetty yksinomaan työpöydän ääressä, vaan vaikutteita saatiin kalastajilta, riistanvartijoilta ja muilta ihmisiltä, jotka tunsivat joet ja kalastuksen käytännössä.
Aluksi Hardy osti suuren osan myymistään välineistä muilta valmistajilta. Keloja hankittiin muun muassa skotlantilaiselta Mallochilta. Menettely kävi kuitenkin hankalaksi, kun Hardyn nimi alkoi merkitä asiakkaille erityisen korkeaa laatua. Yrityksen oli vaikea vastata tuotteidensa ominaisuuksista, jos ne olivat kilpailijoiden valmistamia. Ratkaisuksi tuli oman tuotannon kehittäminen.
Hardy Perfect vuoden 1899 luettelossa
Kolmen vuoden työn jälkeen Hardy toi vuonna 1891 markkinoille kelan, josta tuli yrityksen tunnetuin tuote: Hardy Perfectin. Nimi oli rohkea, mutta se jäi elämään. Kelan rakenne oli tukeva, sen jarrumekanismi luotettava ja siiman kulku hallittu. Perfectistä muodostui vähitellen enemmän kuin yksittäinen kelamalli. Se loi perustan Hardyn maineelle yrityksenä, joka yhdisti konepajateollisuuden tarkkuuden käytännön kalastuksessa saatuihin kokemuksiin.
Hardy Perfect kelojen mallistoa 1900-luuvn puolivälin vaiheilta
Perfectiä on valmistettu erilaisina versioina ja muutamin katkoksin 1800-luvun lopulta nykypäivään. Harva kalastusväline on säilyttänyt perusrakenteensa ja asemansa yhtä pitkään. Vanhoja Perfect-keloja käytetään yhä kalastuksessa, mutta niistä on tullut myös keräilyesineitä. Niiden arvoon vaikuttavat mallin ja koon lisäksi valmistusajankohta, kunto, alkuperäinen kotelo sekä kelan sisäpuolelle lyödyt kokoonpanijan tai tarkastajan nimikirjaimet. Jokainen vanha kela on siten sekä käyttöesine että jälki Alnwickin tehtaan käsityövaltaisesta tuotannosta.
Samaan aikaan Hardyn maine rakentui myös vavoista. Niiden kehityksessä näkyy lähes koko modernin kalastusvavan historia: siirtyminen vihreäsydänpuusta halkaistuun bambuun ja edelleen lasi- ja hiilikuituun.
1800-luvun lopulla laadukkaat vavat valmistettiin usein greenheartista eli trooppisesta vihreäsydänpuusta. Se oli lujaa ja joustavaa mutta myös raskasta. Halkaistusta bambusta rakennettu vapa tarjosi kevyemmän ja herkemmän vaihtoehdon. Bamburuoko halkaistiin pitkittäisiksi säleiksi, jotka höylättiin tarkasti muotoonsa, liimattiin yhteen ja viimeisteltiin yhtenäiseksi aihioksi. Kuudesta säleestä rakennettu vapa sai poikkileikkaukseltaan kuusikulmaisen muodon.
Hardy kehitti oman menetelmänsä tällaisten vapojen sarjavalmistukseen 1880-luvun alussa. Tavoitteena oli yhdistää käsityön tarkkuus tuotantotapaan, jolla ominaisuuksiltaan samanlaisia vapoja voitiin valmistaa aikaisempaa suurempia määriä. Yrityksen käyttämästä halkaistusta bambusta tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Palakona. Nimi ei tarkoittanut yhtä vapamallia, vaan Hardyn käyttämää bambumateriaalia ja siihen liittynyttä valmistusperinnettä.
Palakona-vapojen maine kasvoi nopeasti. Hardyn bambuvapa palkittiin kultamitalilla jo 1880-luvun alun kansainvälisissä näyttelyissä, ja palkintomenestys liitettiin näkyvästi yrityksen markkinointiin. Tästä juontui myös pitkäikäisen Gold Medal -vapasarjan nimi. Näyttelymitalit olivat tuolloin muutakin kuin koristeita: ne olivat kansainvälisesti ymmärrettäviä laatutodistuksia aikana, jolloin ostaja saattoi tilata kalliin vavan kuvaston perusteella näkemättä sitä koskaan ennen toimitusta.
Ilmari Ebelingille 1950-luvulla lahjaksi annettu Hardy Palakona The No2 Corbett 9′, kevyt splitcane vapa lohen ja taimenen heittokalastukseen
Palakona-vapoja valmistettiin taimenen, harjuksen, lohen ja merikalojen pyyntiin sekä heitto- ja vetouisteluun. Valikoimassa oli pieniä yhden käden perhovapoja, raskaita kahden käden lohivapoja ja eri puolille maailmaa suunniteltuja erikoismalleja. Vavat eivät olleet vain saman rakenteen eri mittaisia versioita, vaan niiden kartiot, liitokset ja jousto sovitettiin käyttötarkoitukseen.
Hardyn tunnetuimpiin bambuvapoihin kuului vuonna 1911 markkinoille tullut C. C. de France. Nimensä vapa sai Charles C. de Francelta, joka voitti sillä heittokilpailun Pariisissa. Mallia valmistettiin eri versioina noin puolen vuosisadan ajan, mikä teki siitä yhden Hardyn pitkäikäisimmistä ja tunnetuimmista taimenperhovavoista. Sen maine perustui keveyteen, tarkkaan heitettävyyteen ja siihen, että vapa toimi oman aikansa mittapuulla poikkeuksellisen lyhyenä ja herkkänä kalastusvälineenä. C. C. de Francen seuraajaksi tuli 1960-luvun alussa Phantom, joka edusti bambuvapojen viimeistä suurta kehitysvaihetta aikana, jolloin lasikuitu oli jo syrjäyttämässä perinteistä materiaalia.
Hardyn vapamallistoa 1950-luvun luettelossa
Lohenkalastukseen Hardy valmisti muun muassa Wye-, Gold Medal- ja Perfect-sarjojen pitkiä kahden käden vapoja. Nämä vavat rakennettiin Britannian suurten lohijokien olosuhteisiin, mutta niitä vietiin myös Skandinaviaan, Pohjois-Amerikkaan ja muille lohialueille. Erityisesti Hardyn pitkät Palakona-lohivavat vaikuttivat siihen, millaiseksi brittiläinen kahden käden lohivapa 1900-luvun alkupuolella vakiintui. Ne olivat raskaita nykyisiin hiilikuituvapoihin verrattuina, mutta niiden tasapaino ja syvä toiminta sopivat perinteiseen speyheittoon ja sen ajan silkki- ja myöhemmin muovipinnoitettuihin siimoihin.
Vapojen valmistus oli hyvin työvaltaista. Bambusäleiden oli oltava suoria, niiden mittojen täsmällisiä ja liimasaumojen pitäviä. Liitosholkit, kahvat, vaparenkaat ja kelankiinnikkeet valmistettiin ja sovitettiin suurelta osin käsin. Monissa vavoissa oli kaksi kärkiosaa, koska ohut bambukärki oli vavan herkin ja helpoimmin vaurioituva osa. Jokainen vapa sai sarjanumeron, jonka avulla monien säilyneiden Hardy-vapojen valmistusaika voidaan edelleen selvittää melko tarkasti. Tämä dokumentoitavuus on yksi syy siihen, että vanhat Hardy-vavat ovat nykyisin niin kiinnostavia keräilykohteita.
Bambuvavan ominaisuuksiin liittyi kuitenkin myös rajoituksia. Pitkät lohivavat olivat raskaita, ja luonnonmateriaalin laatu vaihteli. Vapa saattoi taipua pysyvästi, jos sitä säilytettiin väärin tai rasitettiin pitkään samaan suuntaan. Valmistaminen vaati paljon aikaa ja osaavaa työvoimaa. Kun lasikuitu yleistyi 1950-luvulla, se tarjosi teolliseen tuotantoon tasalaatuisemman ja vaurioita paremmin kestävän materiaalin.
Hardy ei hylännyt bambua kerralla, vaan vanha ja uusi tuotanto jatkuivat pitkään rinnakkain. Varhaisia lasikuituvapoja seurasi 1960- ja 1970-luvuilla Fibalite-sarja, jonka malleja valmistettiin perho-, heitto- ja onkikalastukseen. Lasikuitu mahdollisti kevyemmät, tasalaatuisemmat ja edullisemmin valmistettavat vavat, vaikka niiden toiminta oli bambuun verrattuna erilainen. Siirtymä ei siten ollut pelkkä materiaalin vaihto. Se muutti vapojen pituuksia, heittotapaa, tuotantonopeutta ja lopulta myös käsitystä siitä, miltä hyvän vavan piti tuntua.
James Leighton ”Jim” Hardy oli keskeisessä asemassa Fibatube-tuotantolaitoksen perustamisessa. Laitoksessa valmistettiin ensin lasikuituisia ja myöhemmin hiilikuituisia vapa-aihioita. Hardy ja Fibatube osallistuivat hiilikuidulla vahvistettujen vaparakenteiden kehittämiseen jo 1970-luvun alussa. Ensimmäisiä hiilikuituratkaisuja käytettiin vapojen liitoksissa, ja Hardyn ensimmäiset varsinaiset hiilikuituvavat tulivat markkinoille 1970-luvun puolivälissä. Uusi materiaali kevensi erityisesti pitkiä lohivapoja tavalla, johon bambulla tai lasikuidulla ei voitu päästä.
Materiaalit vaihtuivat, mutta Hardyn vapojen kehityksessä säilyi sama peruskysymys: kuinka voima siirtyy heittäjän kädestä vapaan ja siitä siimaan mahdollisimman hallitusti? Bambuvavan kartio rakennettiin säleitä höyläämällä, lasikuituvavan toiminta määräytyi kuitukerrosten ja hartsin suhteesta, ja hiilikuituvavassa ominaisuuksia alettiin säädellä kuitujen suunnalla, materiaalin jäykkyydellä ja aihion seinämän paksuudella. Tekniikka muuttui perusteellisesti, mutta tavoite pysyi yllättävän samana.
Perfect oli vain yksi osa Hardyn laajaa kelatuotantoa. Hardy valmisti 1900-luvun alkupuolella suuren joukon keloja erilaisiin kalastusmuotoihin. Uniqua ja St. George kuuluivat tunnettuihin perhokeloihin, kun taas suuret merikalastuskelat rakennettiin aivan toisenlaisiin rasituksiin. Fortuna, jota valmistettiin vuosina 1921–1966, suunniteltiin tonnikalan ja muiden suurten merikalojen pyyntiin. Sen nimi sisälsi englanninkielisen sanaleikin: Fortuna viittasi sekä onneen että tonnikalaan.
Hardy Uniqua, St. George ja Zane Grey 1930-luvun luettelossa
Kirjailija ja suurriistan kalastajana tunnettu Zane Grey sai nimensä Hardyn järeään merikalastuskelaan. Zane Grey -kertojakelaa valmistettiin vuodesta 1928 aina 1950-luvulle saakka, ja siitä on myöhemmin tullut yksi halutuimmista Hardy-keräilykeloista. Muita huomattavia malleja olivat vuosina 1925–1937 valmistettu Alma, vuosien 1932–1939 alkuperäinen Cascapedia sekä vuonna 1938 esitelty Jock Scott. Mallien kirjo osoittaa, ettei Hardy ollut vain perhokalastusvälineiden valmistaja. Yritys pyrki tarjoamaan välineitä pienistä taimenjoista aina valtamerien suurkalastukseen.
Hardy Altex kelassa oli patentoitu siimanohjainratkaisu ja taitettavava kampi
Yksi Hardyn merkittävistä teknisistä saavutuksista liittyi kiinteäpuolaiseen Altex-avokelaan. Vuonna 1932 esitellyssä kelassa käytettiin patentoitua kokonaista sanka- eli siimanohjainratkaisua, joka otti siiman automaattisesti puolalle kampea käännettäessä. Ratkaisu oli tärkeä askel avokelan kehityksessä. Se osoittaa myös, että Hardyn tekninen osaaminen ulottui perinteisiä perhokeloja laajemmalle: yritys osallistui modernin heittokalastuskelan rakenteen muotoutumiseen.
Tuotteiden rinnalla Hardyn tärkeimpiä julkaisuja olivat laajat Hardy’s Anglers’ Guide -kuvastot. Ne eivät olleet pelkkiä hinnastoja, vaan kalastusvälineitä, perhoja ja niiden käyttötapoja esitteleviä tietopaketteja. Vuoden 1929 kuvastossa oli 374 sivua, joten se oli laajempi kuin moni aikansa romaani. Kuvastot levittivät samalla Hardyn käsitystä siitä, millaisia välineitä eri kalastusmuodoissa tarvittiin. Niiden kautta yritys ei ainoastaan vastannut kysyntään, vaan myös ohjasi kalastajien valintoja ja yhdenmukaisti välineistöä eri puolilla maailmaa.
Hardy tunnetaan nykyisin ennen kaikkea lohi- ja perhokalastuksesta, mutta ennen toista maailmansotaa sen valikoimaan kuului myös runsaasti muun vapakalastuksen välineitä. Yritys myi vapoja, keloja, perhoja, uistimia, kohoja ja lukuisia pieniä tarvikkeita. Tuotannon laajuus selittää osaltaan, miksi vanhat Hardy-kuvastot ovat nykyisin tärkeitä kalastushistorian lähteitä. Niistä voidaan seurata paitsi yrityksen tuotteita myös kalastustapojen, materiaalien ja eri kalalajeihin kohdistuneen kiinnostuksen muutoksia.
Hardyn laajaan tuotantoon kuului valtava määrä kalastukseen liittyviä oheistuotteita. Hardyllä oli jopa oma ”onkimiehen piippu” joka nähdäänkin useissa J.J. Hardyn kalastuskuvissa.
Yrityksen kasvaessa Bondgaten toimitilat Alnwickissa kävivät ahtaiksi. Hardy muutti vuonna 1887 suurempiin tiloihin, joissa valmistus saattoi laajentua. Vuonna 1897 avattiin myymälä osoitteeseen 61 Pall Mall, aivan Lontoon keskustaan. Osoitteesta tuli lähes yhtä tunnettu kuin Alnwickin tehtaasta. Forster Hardy siirtyi johtamaan liikettä ja työskenteli siellä yli kaksikymmentä vuotta.
Lontoon-myymälä toi yrityksen lähelle varakasta asiakaskuntaa, kalastusseuroja ja Britannian seurapiirejä. Hardyn välineitä käyttivät myös kuninkaallisen perheen jäsenet, ja yritys sai historiansa aikana vähintään kymmenen hovihankkijan valtakirjaa. Hardyn omassa historiikissa kerrotaan kirjeestä, joka löysi perille Alnwickiin niukalla osoitteella ”Hardys, c/o the King, England”. Toinen yrityshistoriaan jäänyt tarina koskee kuningas Yrjö V:tä. Kun häntä muistutettiin kirjailija Thomas Hardyn lähestyvästä syntymäpäivästä, onnittelusähke lähetettiin erehdyksessä kuninkaan suosimalle kalastusvälineyritykselle.
Tarinoiden todenperäisyyttä on vaikea osoittaa alkuperäisillä asiakirjoilla, mutta ne kertovat siitä asemasta, jonka Hardy oli saavuttanut. Nimi ei tarkoittanut enää vain Alnwickissa toimivaa tehdasta, vaan brittiläisen kalastuskulttuurin instituutiota.
Kansainvälistyminen tapahtui nopeasti. Vuonna 1900 yrityksellä oli Alnwickin ja Lontoon tilojen lisäksi varastoja Manchesterissa ja Edinburghissa. Vuonna 1907 alkuperäinen yhtiökumppanuus muutettiin osakeyhtiöksi, mutta johto säilyi edelleen vahvasti Hardyn suvun käsissä. 1920-luvun loppuun mennessä ulkomaisten edustajien verkosto ulottui Brysselistä Kiinaan ja Australiaan. Hardy oli kasvanut paikallisesta asesepänliikkeestä maailmanlaajuiseksi kalastusvälineiden valmistajaksi.
Myymäläverkko laajeni nopeasti myös Britanniassa. Kuvassa Rols Royce Lontoon Pal Malin myymälän edessä sekä Manchesterin, Edinburgin ja Glasgown myymälät.
Pelkkä mainonta ei kuitenkaan olisi riittänyt luomaan tällaista mainetta. Hardyn suvun jäsenet osallistuivat aktiivisesti heittokilpailuihin, joissa tuotteiden suorituskykyä voitiin osoittaa yleisön edessä. J. J. ja Laurence Robert Hardy sijoittuivat ensimmäiseksi ja toiseksi eräässä Chicagon kansainvälisen heittokilpailun sarjassa. Sen jälkeen Hardyn nimi näkyi suurissa kilpailuissa vuosikymmenien ajan.
Yritys valmisti kilpailuihin erikoiskeloja ja toi osan niistä myös tavallisten ostajien saataville. Vuosina 1931–1934 myyty Tournament Casting Reel suunniteltiin nimenomaan pituusheittoon. Lisäksi tehtiin yksittäisiä erikoismalleja, jotka ovat nykyisin erittäin harvinaisia ja arvokkaita. Kilpailumenestys oli tehokasta markkinointia, mutta samalla se muodosti eräänlaisen tuotekehityslaboratorion. Välineitä kokeiltiin olosuhteissa, joissa rakenteen keveys, siiman vapaa kulku ja mekaaninen luotettavuus näkyivät suoraan tuloksissa.
Toisen maailmansodan jälkeen kalastusvälineteollisuus alkoi muuttua. Perinteisten bambuvapojen ja metallikelojen rinnalle tulivat lasikuitu, hiilikuitu ja entistä teollisemmat valmistusmenetelmät. Hardyn suvun viimeiseksi yritykseen tulleeksi jäseneksi jäi James Leighton Hardy. Hän aloitti insinöörikoulutuksen kautta, nousi tehtaanjohtoon ja oli keskeisessä asemassa Fibatube-tuotantolaitoksen perustamisessa. Fibatube auttoi siirtämään yrityksen bambuvapojen aikakaudelta uusien komposiittimateriaalien aikaan.
Hardyn vaikeudeksi muodostui kuitenkin sama ominaisuus, jolle sen maine oli rakennettu: tinkimätön ja työvoimavaltainen valmistus. Vielä 1960-luvulla yrityksen lohiperhot sidottiin käsin Bondgaten tehtaalla, vaikka monet kilpailijat olivat jo siirtäneet perhonsidontaa halvemman työvoiman maihin, muun muassa Intiaan ja Afrikkaan. Vanha tehdas oli ahdas ja tuotannollisesti vanhentunut. Vuosikymmenien aikana puurakenteisiin imeytyneet lakat, liimat ja öljyt tekivät siitä myös paloturvallisuusriskin.
Uutta tehdasta suunniteltiin, mutta ennen muuton toteutumista yritys ajautui vakavaan kassakriisiin. Aasian kalastusvälineteollisuuden kasvu lisäsi kilpailua samaan aikaan, kun Hardyn oma kustannusrakenne pysyi raskaana. Vuonna 1967 Hardy Brothers siirtyi Harris & Sheldon -konsernin omistukseen. Näin lähes vuosisadan jatkunut suvun itsenäinen omistus päättyi.
Seuraavat vuosikymmenet toivat taantumia, omistajanvaihdoksia ja uusia nimiä. Yrityksestä tuli vuonna 1985 House of Hardy Limited. Vuonna 2004 nimi muuttui Hardy & Greys Ltd:ksi sen jälkeen, kun Hardy oli yhdistynyt Greys of Alnwickin kanssa. Greysin oli perustanut Hardyn entinen työntekijä Malcolm Grey, joten yhteen liittyi omalla tavallaan kaksi samasta paikallisesta käsityöperinteestä kasvanutta yritystä. Vuonna 2013 yhdysvaltalainen Pure Fishing osti Hardy & Greysin, ja Hardy toimii edelleen osana Pure Fishingin tuotemerkkiperhettä.
Omistusmuotojen ja tuotantotapojen muuttumisesta huolimatta Alnwick on säilynyt Hardyn identiteetin keskuksena. Osa Heritage-sarjan klassikkokeloista valmistetaan edelleen siellä. Nykyisissä tuotteissa käytetään hiilikuituja ja muita materiaaleja, joista William ja J. J. Hardy eivät olisi osanneet uneksia, mutta yritys palaa samalla jatkuvasti vanhoihin nimiinsä ja rakenteisiinsa. Perfect ja Cascapedia eivät ole vain historiallisia malleja, vaan edelleen valmistettavia keloja.
Hardyn merkitys ei lopulta perustu siihen, että yritys olisi aina ollut ensimmäinen tai teknisesti ylivoimainen. Sen erityisyys syntyy poikkeuksellisen pitkästä jatkuvuudesta. Samassa historiassa kohtaavat 1800-luvun asesepänpaja, halkaistusta bambusta rakennetut Palakona-vavat, käsin sidotut lohiperhot, kansainväliset heittokilpailut, valtamerikalastuksen suuret kertojakelat ja nykyiset hiilikuituvavat.
Tämä jatkuvuus selittää myös Hardyn tuotteiden maailmanlaajuisen keräilyn. Kyse ei ole vain vanhojen kalastusvälineiden ostamisesta, vaan yrityksestä järjestää yli 150 vuoden mittainen tekninen ja kulttuurinen historia esineiden avulla. Keräilijä voi keskittyä Perfect-kelojen eri kehitysvaiheisiin, tietyn aikakauden Palakona-vapoihin, suurkalastuskeloihin, perhorasioihin, kuvastoihin tai harvinaisiin erikoistilauksiin. Yhden valmistajan tuotannosta muodostuu näin poikkeuksellisen laaja tutkimuskohde.
Hardyn lohiperhot ovat suosittuja keräilykohteita
Keräilyarvo ei kuitenkaan seuraa suoraan esineen vanhuudesta. Ratkaisevaa on se, kuinka harvinainen versio on, kuinka alkuperäisenä se on säilynyt ja voidaanko sen historia osoittaa. Tavallinen mutta käyttämätön kela alkuperäisessä rasiassaan voi olla arvokkaampi kuin vanhempi, puutteellisesti korjattu harvinaisuus. Vavassa alkuperäinen pituus, suorat osat, ehjät liitokset, alkuperäiset sidokset, molemmat kärkiosat ja nimikoitu vapapussi voivat vaikuttaa arvoon ratkaisevasti. Korjaus voi palauttaa välineen kalastuskuntoon mutta samalla vähentää sen merkitystä alkuperäisenä historiallisena esineenä. Tässä käyttöarvo ja museoarvo eivät aina kulje samaan suuntaan.
Hardyn kansainvälinen maine on luonut markkinat, joilla sama esine kiinnostaa ostajia Britanniassa, Pohjoismaissa, Keski-Euroopassa, Japanissa, Australiassa ja Pohjois-Amerikassa. Internet-huutokaupat ovat tehneet hintatiedosta näkyvämpää, mutta samalla ne ovat irrottaneet esineitä niiden paikallisesta historiasta. Kun vapa tai kela vaihtaa nopeasti omistajaa maasta toiseen, sen mukana kulkenut tieto voi kadota. Aikaisemman omistajan nimi, käyttöpaikka, valokuva tai alkuperäinen ostokuitti saattaa olla historiallisesti arvokkaampi kuin keräilijä ymmärtää.
Siksi vakavasti otettava Hardy-keräily on parhaimmillaan myös dokumentointia. Sarjanumerot, valmistajan leimat, mallimuutokset, kuvastot ja omistushistoria muuttavat vanhan välineen ajoitettavaksi lähteeksi. Ilman niitä jäljelle jää arvokas esine, mutta osa sen kertomuksesta katoaa. Keräilyn suurin ongelma ei ehkä olekaan se, että vanhojen Hardy-tuotteiden hinnat nousevat, vaan se, että huomio kiinnittyy hintaan ja harvinaisuuteen enemmän kuin siihen tietoon, jonka esine voi säilyttää.
Vanha Hardy-vapa tai -kela ei kerro ainoastaan valmistajastaan. Se kertoo siitä, millaisilla joilla kalastettiin, millaisia siimoja käytettiin, kuinka pitkiä heittoja tavoiteltiin ja millaisia kaloja pidettiin tavoittelemisen arvoisina. Käytön jäljet eivät siksi ole pelkkiä virheitä. Oikeassa yhteydessä ne voivat olla osa esineen historiaa. Täysin käyttämätön väline kertoo tuotannosta ja kaupasta, paljon kalastettu väline myös ihmisestä, paikasta ja tavasta käyttää sitä.
Hardyn tuotteiden keräilyn todellinen merkitys syntyy juuri tästä jännitteestä. Esine voidaan nähdä sijoituksena, koristeena tai haluttuna harvinaisuutena, mutta samalla se on aineellinen lähde kalastuskulttuurin muutokseen. Jos sen arvo määritellään vain markkinahinnan perusteella, suuri osa sen sisällöstä jää näkemättä. Parhaimmillaan kokoelma ei olekaan joukko kalliita keloja ja vapoja, vaan tarkasti dokumentoitu kertomus siitä, kuinka kalastus, käsityö, teollisuus ja kansainvälinen kauppa muuttuivat yli vuosisadan aikana.
Kun vanhan Hardy Perfectin räikkä alkaa soida tai Palakona-vapa taipuu jälleen joella, esine palaa hetkeksi siihen tehtävään, jota varten se valmistettiin. Samalla se muistuttaa, ettei kalastusvälineen historia pääty tehtaan portille. Se jatkuu jokaisessa omistajassa, jokaisessa joessa ja jokaisessa säilyneessä tiedossa. Juuri siksi Hardyn tuotteita kerätään kaikkialla maailmassa: ne eivät ole vain menneisyyden välineitä, vaan esineiksi tiivistynyttä kalastuksen historiaa.