Teksti: Matti Myllykangas (ja Jukka Suomi), Kuvat: Tuomo Honkanen, Matti Myllykangas, Jukka Suomi, Alkuperäinen artikkeli julkaistu WWW ry:n lehdessä n:o 3 / 2010
Eino Honkanen tunnettiin taitavana kalamiehenä ja vieheiden valmistajana. Hänen EH- ja EVI-leimatut uistimensa ovat yhä haluttuja sekä keräilijöiden että lohenkalastajien keskuudessa.
Eino Honkasesta on Monissa kalastusta käsittelevissä teoksissa ja julkaisuissa mainintoja. Hänet mainitaan helsinkiläiseksi, mutta tausta on Lapissa, Ounasjoki-varressa. Vielä on elossa ihmisiä, sisaruksia ja muitakin, joilla on omakohtaisia muistikuvia tuntemastaan uistimentekijästä ja armoitetusta kalamiehestä. Honkasen tuotteet ovat monen keräilijän haluamia kohteita ja hinta saattaa lähennellä sataa euroa. Mutta monet lohimiehet käyttävät EH-/EVI-leimalla varustettuja vieheitä vieläkin lohien narraamiseen – siihen mihin Honkanen ne alun pitäen tarkoittikin.
Eino Honkanen syntyi Kittilän Alakylässä 1908 ja kuoli Järvenpäässä 1985. Sisaruksia perheessä oli kaikkiaan 12, joista kaksi kuoli lapsena. Kun sota päättyi, Ounasjoki oli tietenkin täynnä lohta, koska sota-aika oli estänyt meripyynnin. Kalaa riitti Isohaaran voimalaitoksen valmistumiseen saakka 1947. Sen jälkeen lohen nousu Ounasjokeen estyi. Alakylässä asuva Arvi Ala kertoi Honkasen olleen kova pyyntimies, jolla myös pyynti onnisti: esim. 1946 11-vuotiaan Arvin ollessa veljensä kanssa kalassa he olivat saaneet n 5 kg:n lohen. Paikalle oli tullut myös Eino Honkanen kolmen lohen kanssa, joista hän oli sanonut suurimman painaneen 24 kg. Lohi oli ollut lyhyt ja paksu, ilmeisesti Honkasen kirjassaan ”Ohjeita lohenuistajille”, mainitsema lettokojamo. Honkanen oli myös todennut, että kyllä se neljäskin vielä tulee. Ja näin oli käynytkin ennen rantautumista. Honkasen kirjoituksista käy selville se, että myös Kemijoen pääuoma kalastajineen ja sivujokineen Jaatilasta lähtien tuli Honkaselle tutuksi.
Honkasilla oli ollut myös kulleporukka ja myös n 15 m:n mittainen harri-ina, pikkunuotta kevätharrin pyytämistä varten. Pyyntiä varten heillä oli rantapato ja sen muodostama koste. Apajapaikat ja myös soutupaikat olivat Neitikoski, Pikku-Lonnakko ja Iso Lonnakko. Harri suolattiin puusta tai vanerista valmistettuihin astioihin. Harrin pyynti oli niin merkittävää, että siihen liikeni aikaa myös heinänteon lomassa, ja pyyntivälineenä oli harrilauta, jota myös kelkaksi kutsuttiin, näin kertoivat Oiva Honkanen ja Einon sisko Elsa Kosola (s. 1928). Arvi Ala kertoi lohenpyynnin alkaneen täysipainoisesti juhannusviikolla. Vaikka harria pyydettiinkin inalla ja harrilaudalla ”urakalla”, lohenpyynnin arvoa Einon mukaan oli nimenomaan viehepyynnissä ja urheilukalastuksessa. Omassa teoksessaan hän nimitti lohen verkkopyynnin selkeästi ryöstökalastukseksi.
Honkanen myös kirjoitti ”Metsästys ja kalastus-lehteen” useita artikkeleita. Myniissä, esim. lokakuussa 1953 julkaistussa kirjoituksessa Honkanen tuomitsee pato- ja kullepyynnin ja vaatii niihin ainakin voimakkaita rajoituksia. Samassa kirjoituksessa hän myös ilmaisee huolensa myös Tornion-Muonionjoen lohen tulevaisuudesta ja Suomen ja Ruotsin erilaisista sääntötulkinnoista lohen ja taimenen pyynnissä. Muistaapa hän myös huomauttaa turhasta liivakalojen eli lohenpoikasten pyytämisestä. Kalamiehestä kertoo se, että mukana on myös valokuva Muonion Pakamukasta saadusta 20 kg:n lohesta. Kirjoituksissa on myös pohdiskelua jokien kalakannan vaihteluista ja niiden mahdollisista syistä ja lohien vaelluskäyttäytymisestä ja vaelluksesta kohti syntymäpaikkaansa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että v 1969 Honkanen silloisessa viinakortissa ilmoitti kotipaikakseen Utsjoen. Se kertoo innokkaasta lohenpyytäjästä, joka myös halusi tehdä sen mahdollisimman edullisesti ja saatujen tietojen mukaan siimat kiristyivät monta kertaa. Tosin Alakönkäällä asuva Veikko Guttorm kertoi Honkasesta, joka ”asui teltassa ja näki nälkää”. Myös Einon veli Oiva kertoi kesällä 2010 kirjoittajalle Einon rahojen olleen vähissä hänen palatessaan Helsinkiin. Palaamiseen oli aiheuttanut se, että Eino oli vapauttanut ansassa elossa olleen riekon, jolloin hänen välinsä olivat katkenneet paikalliseen pyyntikaveriin.
Vasemmalla lohimiehiä Tenon törmällä. Honkanen toinen vasemmalta. Oikealla Honkasen viinakortti, jossa kotipaikaksi ilmoitettiin Utsjoki.
Lohimies ja lohilappujen valmistaja
Sodan jälkeen Honkaselle oli tarjottu rintamamiestilaa, mutta hän ei sitä ottanut vastaan, vaan pysyi Helsingissä, jonne hän oli muuttanut 1940 ja perustanut myös perheensä, jossa vaimon lisäksi oli neljä lasta. Alkuvaiheessa hän toimi autokoulunopettajana mutta kyllästyi sen yksitoikkoisuuteen ja siirtyi postin kuorma-autonkuljettajaksi Helsingin ja Hangon välille. Mutta kalastus veti kaiken aikaa puoleensa: Teno- ja Tornionjoki vetivät puoleensa Kemijoen kalastusmahdollisuuksien loputtua Isohaaran pato tukki lohien nousureitin. Honkasta kuitenkin vaivasi se, ettei hän ollut saanut käydä kuin neljä vuotta kansankoulua. Tämän vuoksi hän halusi kehittää kirjoitustaitoaan ja opiskeli Kansanvalistusseuran kirjeopiston välityksellä. Tämän vaikutuksen voi myös havaita Honkasen kirjoituksissa ja 1947 omakustanteena julkaisemassaan teoksessa ”Ohjeita lohenuistajille”.
Helsingissä verstas oli Josafatinkadulla, jossa itseoppinut taitaja työskenteli. Kotona Kaarlenkadulla kokeiltiin ja testattiin tinneriä ja eri happoja, joita Josafatinkadun tai Elsan mukaan Kivikadun kellariverstaassa tarvittiin oikeitten värisävyjen löytämiseksi. Verstaassa Honkasen itsensä lisäksi työskenteli kolmena kesänä myös hänen sisarensa Elsa ja ajoittain myös perheen ulkopuolinen työntekijä. Suosikkimateriaalina oli Englannista tuotu tompakki, myöhemmin myös muut materiaalit ”laidasta laitaan” monipuolisen itseoppineen kemistin aikaansaannoksena. Myös muita värejä kokeiltiin, ja esim. Jukka Suomen kokoelmissa on myös raidallinen versio Honkasen lapusta n:o 8. Renlundin rautakaupasta Honkanen osti tarvittavan materiaalin ja ainakin kalastusliike Tovi myi Honkasen tuotteita Hämeentiellä. Sieltä myös Tuomo Honkanen kertoi saaneensa valokuvan isänsä koko tuotannosta.
Tovi myi Honkasen tuotteita Hämeentien myymälässä vielä 1970-luvun alussa
Honkasen lohilappujen numerot ovat 0:n ja 10:n välillä ja sen päälle vielä heittolusikat. Moni keräilijä on hakemassa lappua n:o 6, muuta sitä ei todennäköisesti ole olemassa: Eri teoksissa ja Honkasen mainoksissa lappujen määräksi on ilmoitettu 10 ja jos n:o 6 on mukana, lukumäärä nousee 11:een. Tuomo Honkanen epäili 6:n jääneen pois sen takia, että se olisi mennyt sekaisin 9:n kanssa. Jos jollakin on n:o 6, se on ilmeisesti leimanlyöjän erehdys.
Punatäplät olivat olennainen osa Honkasen lapuissa – tosin väriä ei saanut käyttää liikaa. Tämän kertoi Eino Honkasen poika Tuomo (s. 1945). Myös Elsa muisteli olleensa mukana maalaushommissa. Tuomo kertoi myös olleensa isänsä mukana katselemassa rannalta isänsä pyyntiä, mutta pyynti-into ei poikaan tarttunut – liekö osansa syynä sekin, että kun Tuomo syntyi kesäkuussa, isä oli kalastamassa lohta Alakylässä Ounasjoella. Tuomon synnyinpäivänä Ounasjoki antoi Einolle 13 lohta. Tuomon kertoman mukaan isä-Eino kokeili henkilökohtaisesti kylpyammeessa jokaisen valmistamansa uistimen uinnin. Testialtaassa oli myös jonkinlaisia virtauksia ja putouksia oikean uinnin löytämiseksi Tarvittaessa hän myös viilaili ja leikkasi vieheitä. EH-/EVI-/Kina-leiman lyöminen oli hyvin tärkeää. Jossain tuotannon vaiheessa myös stanssit vaihdettiin, joka on myös nähtävissä lappujen kokojen vaihteluna. Honkanen korosti sitä, että eri laput sopivat erilaisiin virtauksiin ja ettei hyvää yleislappua ole. Ja vaikka uistinten keräilijät haluavat mielellään virheettömän ja alkuperäiskuntoisen kappaleen kokoelmiinsa, Honkanen mainitsi myös lappujen virittämisen mahdolliseksi taittamalla – joskin se tuli tehdä varovaisesti.
Hopeointitekniikalla tehtyjä Honkasen raidallisia lohilappuja, joiden takapinnasta löytyy EH-lapuille tyypilliset punaiset pilkut. Pintamateriaali molemmissa aitoa hopeaa.
Moni keräilijä on pohtinut Honkasen uistimien leimoja. Numeroiden ja kirjainten leimaamiseen käytetyistä stansseista on yritetty löytää logiikkaa, joilla uistimet voisi ajoittaa. Yleisesti ollaan oltu sitä mieltä että Evi- leimatut uistimet ovat uudempaa tuotantoa, mikä onkin osoittautunut oikeaksi tulkinnaksi. Numero- ja kirjainstanssien perusteella ei sen sijaan uistimia voine ajoittaa, koska vanhoja työkaluja on käytetty ilmeisesti sekä vanhojen että uudempien uistinten leimaamiseen. Evi-leiman historiasta Tuomo Honkanen kertoi mielenkiintoisen historian. Eino otti jossain vaiheessa mukaan uistimenvalmistukseen pari kaveriaan – sukulaismiehensä Väinön ja naapurinsa Inton. Miesten etunimistä syntyi EH-lapuissa ja heittouistimissa esiintyvä Evi-leima. Jossain vaiheessa kaverusten kesken syntyi erimielisyyksiä ja yhteistyö päättyi ”kinaan”, jonka jälkeen Eino ryhtyi leimaamaan heittouistimia Kina-leimalla. Eho-leimattu heittouistin on ilmeisesti vielä kinaakin uudempi version heittouistimesta.
Kina ja Eho ovat Honkasen uusimpia heittouistinmalleja
Kesät Honkanen käytti kalastukseen Tenolla ja Tornion-Muonionjoella: Muoniossa vene laskettiin vesille Pakamukassa ja kalastusta jatkettiin Pellon alapuolelle, jossa Mämmilän talossa käytiin pitkän reissun jälkeen tarpeellisilla ostoksilla. Sotien jälkeisinä vuosina saalista riitti myös myyntiin ja sen säilyvyys turvattiin Helsingissä Valion pakastuskaapeissa. Matkoilla mukana oli vanerinen laatikko, josta EH-uistimia myytiin muille kalamiehille. Uistimia vietiin myös ulkomailla esim. Saksaan. Ja Eino, vaikka olikin hiljainen luonteeltaan ja mielellään omissa oloissaan viihtyvä, kävi myös esitelmöimässä lohenpyynnistä helsinkiläisten kalamiesten kokouksissa.
Tenojoen uistimista Honkanen itse oli pitänyt parhaana n:o 4:sta ja n:o 7 puolestaan oli paras Tornion-Muonionjoella. Ottivärit saattoivat vuosittain vaihdella. Numero 9:stä hän oli sanonut, että se kookkaana ja loivaliikkeisenä käy hauellekin – jos joku sitä vain kehtaa pyytää. Uistinten teko loppui joskus 1970-luvulla ja sekä Oiva Honkanen että Tuomo kertoivat Einon pettyneen Kemijoen kohtaloon ja hävittäneen uistinten tekoon tarvittavat välineet. Lopettamiseen oli myös vaikuttanut Einon kunnon heikkeneminen, muiden valmistajien markkinoille tulo ja uistinten kysynnän väheneminen varsinkin Tornion-Muonionjoella sen lohikannan hiipuessa. Kuitenkin Honkasen perinne on nähtävissä suuressa osassa muiden Oulun ja Kemin ja Tornion-seudun lohilappujen tekijöiden tuotannossa
Kaksiväriset EH-laput ovat harvinaisia. Nämä on tehty ilmeisesti pinnoitustekniikalla. Vasemmanpuoleisessa sisäpuolen väri on kulta, oikeanpuoleisessa kupari (ks. kuva alempana).
Vasemmalla harvinainen kahdesta eri pellistä (kupari/messinki) yhdistämällä tehty painava (30g) EH-lappu, jossa on kaksi numeroleimaa. Oikealla pilkullinen EH-lappu, jossa on samat pilkut molemmin puolin.
Honkasen tiedetään leikelleen lohilappujaan Tenon rannalla pienemmiksi tilanteen vaatiessa. Mahdollisesti on myös valmistettu pienempiä malleja.
Vanha EH lappu, jossa sisäpintaan on raaputettu mahdollisesti Oiva Honkasen signeeraus (OEH). Etupuolella on raaputettu iso L ja kolme ruksia, josta voisi arvata että kalaa on tällä tullut.
Honkasen lapuille tyypillisiä maalauksia. Punaisten pilkkujen lisäksi lapuista löytyy usein muitakin kuvioita.