Kalatalouden ongelmat näkyivät tutkimuksessa jo 1700-luvulla
Ari Savikko
Suomalaisen kalatutkimuksen historia ei alkanut modernista yliopistosta, tutkimuslaitoksista eikä kalataloushallinnosta. Sen ensimmäiset juuret löytyvät 1700-luvun Turusta, jossa Turun kuninkaallisessa Akatemiassa julkaistiin joukko kalastusta ja kaloja käsitteleviä väitöskirjoja. Niitä oli kaikkiaan vain kymmenkunta, mutta niiden merkitys on määrään nähden huomattava.
Nämä varhaiset kirjoitukset kertovat ennen kaikkea siitä, millaisena kalat ja kalastus tuolloin nähtiin. Kalat eivät vielä olleet ensisijaisesti biologisen tutkimuksen kohde. Niitä tarkasteltiin luonnonvarana, ravinnonlähteenä ja taloudellisena kysymyksenä. Keskeinen kysymys ei ollut niinkään se, mitä kalat ovat, vaan miten niistä saatavaa hyötyä voidaan ylläpitää ja lisätä. Tässä mielessä 1700-luvun kalataloustutkimuksessa on yllättävän paljon samaa kuin nykyisessä kalastuksen säätelyssä: huoli kalakantojen riittävyydestä, pyynnin vaikutuksista ja kalastuksen kestävyydestä ei ole uusi ilmiö.
Kalastusta, kalateologiaa ja Kokemäenjoen lohta
Ensimmäinen Suomessa tehty kala-aiheinen väitöskirja valmistui Turun Akatemiassa vuonna 1751. F. R. Brander väitteli professori C. F. Mennanderin johdolla Kokemäen kuninkaallisesta kalastuksesta. Työn nimi oli De regia piscatura comoensi. Jo aihevalinta on kiinnostava: tutkimuksen kohteena ei ollut yksittäinen kalalaji vaan kokonainen kalastusjärjestelmä ja sen taloudellinen merkitys.
Samana vuonna syntyi toinenkin kaloihin liittyvä väitöskirja, mutta aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Nic. Malm puolusti Mennanderin johdolla työtään Ichtyo-Theologiae Linae, kalateologian pääpiirteitä käsittelevää tutkielmaa. Siinä luonnontieteellisiä havaintoja käytettiin uskonnollisten näkemysten perustelemiseen. Kalojen ruumiinrakenne ja elintavat nähtiin osoituksina luonnon tarkoituksenmukaisuudesta.
Nykyajan näkökulmasta tällainen tutkimus voi tuntua erikoiselta, mutta 1700-luvun luonnontieteessä luonnon tutkiminen ja teologinen ajattelu eivät vielä olleet jyrkästi toisistaan erillään. Luontoa voitiin tutkia sekä itsenäisenä ilmiönä että osana jumalallista järjestystä. Teoksessa on lisäksi kiinnostava maininta kiinalaisesta kalanviljelystä – tiedosta, joka osoittaa, että eurooppalainen luonnontieteellinen kirjallisuus välitti jo tuolloin havaintoja myös kaukaisista kalatalouskulttuureista.
Kalastajan käytännöt tutkimuksen kohteena
Turun Akatemiassa opiskellut ruotsalainen Johannes Enholm tarkasteli vuosina 1753–1754 Itä-Götanmaan saariston asukkaiden kalastustapoja. P. Kalmin johdolla laadittu Enfalliga anmärkningar om Öst-Giötha skäreboars öfliga fiskesätt i Östersjön perustui kirjoittajan omiin havaintoihin.
Tässä näkyy yksi varhaisen kalatutkimuksen tärkeä piirre: tutkimus ei syntynyt pelkästään kirjoista, vaan myös havainnoimalla kalastajia ja heidän käytäntöjään. Kalastajan tieto alkoi näin saada paikkaa oppineen tutkimuksen rinnalla.
P. Kalm ohjasi myös Jak. Steniuksen vuonna 1769 valmistunutta väitöskirjaa Om bästa sättet at anlägga forsbyggnader, joka käsitteli koskirakennelmien rakentamista. Työ ei varsinaisesti ollut kalatutkimusta, mutta siinä käsiteltiin myös lohipatojen rakentamista. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa kalastusta oli 1700-luvulla erottaa muista vesistöjen käyttöön liittyvistä kysymyksistä. Kalat, vesirakentaminen, energiankäyttö ja kalastajan elinkeino olivat kaikki samaa kokonaisuutta.
Kalojen väheneminen – ongelma ei ole uusi
Erityisen kiinnostava on G. Lindbladin vuonna 1757 P. Kalmin johdolla puolustama yhdeksänsivuinen väitöskirja De Caussis diminutionis piscium, ”Kalojen vähenemisen syistä”.
Tutkielman peruskysymys kuulostaa hämmästyttävän nykyaikaiselta: miksi kalat vähenevät?
Yhdeksi syyksi esitettiin liian suuri ja tiheä nuottapyynti. Myös kutukalojen pyytämiseen suhtauduttiin kriittisesti. Tutkielmassa pohdittiin jopa sitä, soveltuuko kutukala ravinnoksi ja voiko sen liha olla terveydelle haitallista.
Ajatus kalakantojen vähenemisestä ihmisen toiminnan seurauksena ei siis syntynyt vasta 1900-luvun kalataloustieteessä. Jo 1700-luvulla ymmärrettiin, että kalastuksen voimakkuudella ja pyyntimenetelmillä saattoi olla yhteys kalojen vähenemiseen.
Ratkaisukeinot olivat kuitenkin vielä rajalliset. Kalojen istuttaminen ei ollut Suomessa yleistä, eikä järjestelmällistä kalanviljelyä vielä ollut. Käytännössä tärkeimmäksi keinoksi jäivät erilaiset rauhoitukset ja pyynnin rajoittaminen. Perusajatus oli yksinkertainen: jos kalaa pyydetään enemmän kuin sitä syntyy tilalle, kanta ei voi säilyä.
Tämä periaate on pysynyt kalatalouden ytimessä yli 250 vuotta. Sen ympärille on myöhemmin rakentunut kokonainen tiede, mutta itse ongelma on vanha.
Kun katka ja kilkki olivat hyönteisiä
Carolus Nic. Hellenius tarkasteli vuonna 1769 kalastukselle haitallisia eläimiä P. A. Gaddin johdolla puolustamassaan väitöskirjassa Insecta, piscatoribus in maritimis Finlandiae oris, noxia.
Vain kahdeksansivuisessa tutkielmassa kuvataan, kuinka kilkki ja katka vahingoittivat pyydyksiä ja niihin joutuneita kaloja. Erityisen kiinnostavaa on se, että näitä äyriäisiä pidettiin tuolloin hyönteisinä.
Tapaus muistuttaa siitä, kuinka erilainen 1700-luvun luonnontieteellinen maailmankuva oli nykyiseen verrattuna. Luonnon luokittelu oli vasta muotoutumassa, ja Linnen järjestelmä oli muuttamassa tapaa, jolla eliöitä nimettiin ja ryhmiteltiin. Samalla juuri tällaiset pienet tutkielmat kertovat, miten luonnonhavainnot vähitellen muuttuivat järjestelmälliseksi tieteelliseksi tiedoksi.
Millaisia kaloja Suomessa oikeastaan oli?
Turun Akatemian kala-aiheisissa väitöskirjoissa ei juuri tarkasteltu Suomen kalalajistoa. Tämä on merkittävä puute, jos niitä tarkastellaan nykyisen kalabiologian näkökulmasta. Kalojen lajintuntemus ja levinneisyys eivät vielä olleet tutkimuksen keskiössä.
Tilanne muuttui, kun P. A. Gadd julkaisi vuosina 1771–1772 Tidningar utg. af et sällskap i Åbo -lehdessä neliosaisen artikkelisarjan Försök til ichtyologia fennica. Hän esitteli siinä 50 kalalajia ja ilmoitti niiden nimet latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi.
Lajiluettelon pohjana oli Linnen Fauna Suecican vuonna 1761 ilmestynyt painos. Gaddin työ oli puutteellinen, mutta sen merkitys on silti huomattava. Se oli ensimmäinen Suomessa julkaistu yritys koota järjestelmällinen luettelo Suomen kaloista.
Tässä tapahtui kalatutkimuksessa olennainen muutos. Kalastusta alettiin tarkastella luonnonvaran käytön lisäksi myös biologisena ilmiönä. Ensin kysyttiin, kuinka kalastusta voidaan hyödyntää. Seuraavaksi oli alettava selvittää, mitä luonnossa oikeastaan on.
Kokemäenjoen lohen väheneminen – varhaista kalakantojen hoitoa
Turun Akatemian kala-aiheisista väitöskirjoista tunnetuin lienee Carl Robert Gjersin kirjoittama Oeconomisk afhandling om orsaker til cunå krono lax och sik fisket förmindking, som ock de hjelpmedel som deremot kunna vidtagas. Se käsitteli Kokemäenjoen lohen ja siian kruununkalastuksen vähenemisen syitä sekä keinoja tilanteen korjaamiseksi.
Työn puolusti vuonna 1771 Isaac Arenander.
1700-luvun väitöskirjakäytäntö oli nykyisestä poikkeava. Väitöskirjan kirjoittaja ja työn puolustaja eivät välttämättä olleet sama henkilö. Professorit saattoivat kirjoittaa tutkimuksen, jonka opiskelija sitten julkisesti puolusti. Taustalla oli myös käytännöllinen syy: painaminen oli kallista, ja väitöskirjan julkaiseminen tarjosi professorille mahdollisuuden saada tutkimuksensa painetuksi.
Gjersin tutkielma on kiinnostava erityisesti siksi, että siinä käsitellään keinotekoista hedelmöittämistä ja mahdollisuutta istuttaa näin saatuja kalanpoikasia jokeen. Ajatus perustui saksalaisen Cliditschin vuonna 1764 julkaisemaan kirjoitukseen, jossa kuvattiin pappi Jacobin taimenen mädillä tekemiä kokeita.
Kyse ei siis vielä ollut suomalaisesta kalanviljelytekniikasta nykyisessä mielessä. Merkittävää on kuitenkin se, että ajatus luonnonvaraisten kalakantojen vahvistamisesta ihmisen avulla oli jo tuolloin olemassa. Kalakannan hoito alkoi saada uuden ulottuvuuden: pelkän pyynnin rajoittamisen rinnalle tuli ajatus tuotannon aktiivisesta lisäämisestä.
Tässä on yksi kalatalouden historian kiinnostavimmista käännekohdista. Ensin kala nähtiin luonnon antamana resurssina. Sitten huomattiin, että ihminen saattoi omilla toimillaan heikentää sitä. Seuraava askel oli ajatus, että ihminen voisi myös aktiivisesti korjata aiheuttamaansa muutosta.
Turun Akatemian perintö katosi tulipalossa
Turun kuninkaallisen Akatemian aika päättyi vuonna 1809, jolloin yliopistosta tuli Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Suomen kalastuskirjallisuuden kehitys jäi kuitenkin 1800-luvun alkupuolella varsin vaatimattomaksi. Luonnontieteellistä tutkimusta tehtiin vähän, ja tutkijoiden kiinnostus suuntautui erityisesti kasvitieteeseen.
Sitten tapahtui suomalaisen tieteen historian kannalta katastrofaalinen onnettomuus.
Turun suurpalo tuhosi 4.–5. syyskuuta 1827 lähes koko kaupungin. Myös Turun Akatemian rakennukset ja kirjalliset kokoelmat tuhoutuivat. Säilyivät lähinnä ne teokset, jotka olivat tapahtumahetkellä lainassa kaupungin ulkopuolella.
Tuhoutui samalla valtava osa Suomen vanhasta kirjallisesta perinnöstä. Keskiaikaisia suomalaisia lähteitä tunnetaan nykyisin vain noin 300, ja Turun palossa menetettiin suuri määrä sellaista aineistoa, jota ei enää koskaan voitu korvata.
Myös Turun Akatemiassa syntyneet kala-aiheiset väitöskirjat kärsivät tästä kohtalosta. Niistä säilyneet kappaleet ovat nykyisin bibliografisesti ja kulttuurihistoriallisesti huomattavia. Niiden arvo ei perustu ainoastaan ikään, vaan ennen kaikkea siihen, että ne ovat harvinaisia jäänteitä suomalaisen luonnontieteellisen ajattelun varhaisvaiheesta.
Kalatalouden kysymykset ovat yllättävän vanhoja
Turun Akatemian kala-aiheisia kirjoituksia on määrällisesti vähän. Niiden merkitys ei kuitenkaan ole siinä, kuinka paljon niitä julkaistiin, vaan siinä, millaisia kysymyksiä ne nostivat esiin.
1700-luvun tutkijoita askarruttivat jo kalojen väheneminen, liian tehokas pyynti, kutukalojen suojeleminen, kalastuksen taloudellinen merkitys, kalojen lisääntyminen ja jopa kalanpoikasten istuttaminen. Myöhemmin mukaan tulivat lajiston kartoittaminen, kalojen biologia ja ekologia.
Samalla muuttui myös käsitys siitä, mitä kalataloustutkimus oikeastaan on.
Varhaisissa kirjoituksissa kala oli ennen kaikkea hyödyke. Sitten siitä tuli biologisen tutkimuksen kohde. Lopulta kalasta tuli osa laajempaa ekosysteemiä, jonka tilaa ei voitu ymmärtää pelkästään kalastusta tarkastelemalla.
Silti yksi kysymys on säilynyt lähes muuttumattomana 1700-luvulta tähän päivään:
Kuinka paljon luonnosta voidaan ottaa ilman, että se alkaa vähentyä?
Tätä kysymystä pohtivat Turun Akatemian oppineet yli 250 vuotta sitten. Heillä ei ollut käytössään nykyisiä tilastollisia kalakantamalleja, sähkökoekalastuksia, merkintätutkimuksia, kaikuluotausta, ympäristö-DNA:ta tai satelliittiseurantaa. Heillä oli havaintoja, kokemusta, kirjallisuutta ja kykyä yhdistää näitä toisiinsa.
Juuri siksi Turun Akatemian varhaiset kala-aiheiset väitöskirjat ovat enemmän kuin vanhoja ja harvinaisia kirjoja. Ne ovat dokumentteja siitä hetkestä, jolloin kalastajan käytännön ongelmat alkoivat muuttua tieteellisiksi kysymyksiksi.
Ja ehkä vielä tärkeämpää: ne osoittavat, ettei keskustelu kalojen vähenemisestä, kalastuksen vaikutuksista tai kalakantojen hoidosta ole nykyajan keksintöä. Olemme kysyneet samoja kysymyksiä jo vuosisatojen ajan – mutta jokainen sukupolvi on joutunut etsimään niihin vastauksia uudelleen.